20.8.05: Opastustekniikoista, ja edelleen kuvista

Hellepäivä! Koska tiesin, että joitain näkövammaisiakin tulee paikalle - itse asiassa tuli vain yksi, Mikko - ja että leikitään paljon, laitoin läpsyvät sandaalit ja lottasin iholle samaa jasmiiniöljyä kuin viimeksi koulutuksessa. Jos ei aina muista kertoa menemisistään, niin ainakin jokin muu (tuoksu, ääni) alkaa merkata meikäläistä päivän mittaan. No, tään laskelmoiminen osittain toimi, sillä sandaalien ääni huomattiin ip mutta ilmeisesti tuoksu menee ohi tai saattaa olla makuasia-aidan takana. Mulle tämä tuoksu on selvästi hyasintti eli joulu :-)

Nyt kävi silleen hassusti, että suurin osa keskusteluista ja teoriaopetuksestakin käytiin muistiinpanovälineiden ulottumattomissa, joten täytyy vain raakamuistella, mitä puuhailtiin. Mutta ensi kerralla saadaan samat kamat kirjallisena, joten nou hätä.

Mainittavimmat piirteet päivässä olivat ihana Grafu (Mikko Ojasen opaskoira; vajoan aina tahdottomana vaaleanpunaiseen höttöaaltoon, kun paikalla on eläin), opastustekniikkojen alkeet sekä Mikon puheenvuorot ja kommentit.

Aamu alkoi kohdaltani tehtäväyllärillä. Koska paikalla oli Mikko ja yksi pikkukoululainen, Jussi, joka ei ollut ollut edellisellä kerralla, mä sain kuvailla heille käyttämämme kokoushuoneen orientaatioavuksi. Heti kärkeen unohdin kertoa huoneen käyttötarkoituksen ja koon, ja valitsin muutenkin sanoja liian vähällä ajattelulla, mutta kyllä siitä jotain tolkkuakin tuli. Ja ainahan pääsee korjaamaan jos vaan tajuaa, mistä kohtaa pitää korjata. Mutta ensin pitää kai opetella se tajuaminen, köh.

Syntymäsokean maailmankuvasta, kosketuksesta, mielikuvista

Käytiin ensin läpi Riitan paikalle tuomaa alan kirjallisuutta. Aamupäivän aikana Mikko puhui meille otsikolla Syntymäsokean miehen maailmankuvasta - Sanoja ja kosketuksia - Mielikuvia ja mieleen painamista (saimme tekstin printtinä myöhemmin). Niin kuin otsikosta kuuluu, käytiin läpi yhden ihmisen maailmankuvan syntyä 2-3 -vuotiaasta murrosikäiseen ja siitä eteenpäinkin, tiedon ja kokemusten rakentumista entisen tiedon varaan sovittelemalla, kokemuksen subjektiivisuudesta ja aidon kohtaamisen tärkeydestä. Mikko mainitsi jälleen asian, joka on hyvin vaikeasti jos ollenkaan ajatuksella tavoitettavissa - eli että syntymäsokean on jotenkin päästävä käsiksi näkemisen ideaan, luotava mielikuva näkemisestä. Yritettiin jopa saada parempi ote ajattelemalla kuviota toisinpäin: entä jos me yrittäisimme luoda mielikuvan ei-näkemisestä, tavoittaa ei-näkemisen idean? Hmmmm. Abstraktiotaso tuppaa huimaamaan silti ja mieli kysyy "että niinku mi-tä?".

Mikko kertoi asioiden saamista "nimilapuista" ja vastaavasti "tuoteselosteista", eli asia kuin asia voi saada nimen, mutta jotkin täytyy kertakaikkiaan vain kokea, tehdä, että ymmärtäisi mistä on kyse. Tätä kautta päästiin kontaktin kannalta tärkeään juttuun, eli että sisin kokemus harvoin välittyy sellaisenaan. Vammainen pyrkii pitämään ympäristönsä ihmiset vammasta ahdistumattomina, kun taas todellisen kokemuksen äärelle pääsee vain uskalluksen ja aitouden kautta. Myös kuvailun ja kuvaillun salat aukeavat aidon kohtaamisen ilmapiirissä kevyemmin. Tosiseikkojen hyväksyminen on ns. viisauden alku tässäkin, tunne ja aitous antaa sanat suuhun ja puuttuvat renkaat tai puuttuvat palaset loksahtelevat kohdilleen sokean maailmassa kuvailun avulla.

Jotakuinkin näissä main Kajastuksen valokuvaaja saapui paikalle ja saikin kivoja tilannekuvia siitä kun nähtiin esimerkkiä vieraan ihmisen ulkonäön selvittämisestä kosketuksen avulla. Nämä oli näitä hetkiä, jolloin kaikki pidätteli hengitystään, kun oli niin jännää toisten puolesta - Mikko tarkisti luvalla Anun kasvojen muodon ja hiusten pituuden. Se, että tilanne on jännittävä kummallekin osapuolelle, saa jännityksen leviämään myös muihin... VAIKKA juu suurin osa meistäkin on ollut kuitenkin teatterin kanssa niin paljon tekemisissä, että ihmisten koskettaminen ei ole mikään iso juttu, vaan oman turvareviirinsä osaa mitätöidä hyvinkin äkkiä. Mutta tälleen nyt ja näissä tunnelmissa.

Jos näkövammainen selvästi haluaa kokeilla, kokeilua voi tarjotakin. Mutta ei aina ole ollenkaan sanottua, että on mitään halua tai tarvetta kokeilla. Näkövammaisellakin on omanlaisensa reviiriajattelu siinä kuin näkevälläkin.

Ihmiset mittailevat seurassa toistensa ja omia reviireitään aika paljon katsekontaktien avulla. Asia monimutkaistuu ilman katsekontaktia. Peruspiirteenä reviirin hahmottamisesta voisi sanoa, että näkövammainen toivoisi ehkä hiukan pienemmän reviirin käyttöä kuin mihin näkevät ovat taipuvaisia, eli tultaisiin vähän lähemmäksi kuin mitä katsekontakti vaatisi. Ihmisten sijoitteluun tilassa pitää siis kiinnittää huomiota. Vastaavasti tilan ja ihmisen sopiminen keskenään pitää muistaa avittaa siten ettei jätä näkövammista vain "jonnekin" vaan huoltaa sen verran, että ihmisellä säilyy orientaatio paikastaan ja rintamasuunnastaan.

Kun siirretään nämä käytäntöön esim. esiteltäessä teatterin näyttämöä / näyttämökuvaa, tärkeitä ovat mittasuhteet (tavalliset mittasanat on käytössä), mitä näyttämöllä on, erityiset rakenteet ja ratkaisut sitä esitystä varten, miten näyttämöllä liikutaan ja suunnilleen vaikkapa minkä verran sinne mahtuisi ihmisiä. Suuri näyttämö ja pieni näyttämö ovat siis vain sanoja, "nimilappuja", jos ei ole erikseen "tuoteselostetta".

Kuvailussa tärkeää on konkreettisten asioiden kertominen, se mitä näkyy - suhteellisen neutraali kuvailu. Pitää osata erottaa subjektiivinen kokemuksensa ja faktat, esim. jos joku itkee (elo)kuvassa niin että kyyneleet valuu, kuvailu on silloin "kyyneleet valuu". Asianmukainen subjektiivinen kokemus syntyy tarpeeksi hyvässä kuvailussa vastaanottajapäässä, ei sitä tarvitse nuotittaa valmiiksi. Puuttuvat palikat saa aidossa kohtaamistilanteessa aina kysymällä.

Aamupäivän lopuksi otettiin luokkakuvia Kajastusta varten - Grafu ehdottomasti mukaan, koska hän oli päivän rapsumagneetti - ja mentiin syömään talon ruokalaan. Jaana sai puolestaan ylläritehtävän tässä kohtaa - Mikon ruokailuvastaavaksi. Kuulemma muuten ihan ok, mutta ruokailuvälineet unohtui :) Tämä just kuvaa sitä, että näissä koulutuspäivissä on jännitysmomenttia yksi toisensa perään, ja että joutuu ajattelemaan asioita aktiivisesti toisesta näkökulmasta kuin tavallisesti.

Iltapäivällä harjoiteltiin paljon

Opastus on tilanne, jossa koskettaminen tulee luvalliseksi työn ja toiminnan kautta. Käsittääkseni on hyvä ymmärtää koskettamisen ns. välinearvo näkövammaisen kannalta, normaalien käytöstapojen (mitä tavattaessa on tapana tehdä?) lisäksi. Katsekontakti korvataan rupattelulla, kättelystä saa paljon informaatiota, ihmisen nimen käyttö vastaa katsekontaktia. Kosketus opastustilanteessa pitää myös pitää katkeamattomana - tämä ja kuvailu on orientaation ja liikkumisen apu, joita ilman ei-näkevä on ulkona kartalta.

Iltapäivä meni pareja vaihdellen erilaisissa opastusharjoituksissa. Opeteltiin kävelemään, menemään ovesta, kääntymään (hei, tämähän kuulostaa näytösmallikurssilta!), vaihtamaan paikkoja, istumaan, nousemaan, jatkamaan matkaa, ohjaamaan kättä kosketukseen, kyselemään kysymyksiä ja kuuntelemaan vastauksia. Mä pyörin ensin Jussin kanssa siinä oleskeluaulassa puolin ja toisin oppaana ja opastettavana, myöhemmin lähdettiin Helenan kanssa pitemmälle retkelle kerroksen käytäviä pitkin. Mä vein Helenaa vähän ulos ja sitten ohjeiden mukaan pitkin käytävää äskeiseen ruokailutilaamme ja sieltä takaisin aulaan. Grafu sähläsi innoissaan mukana, koska Riitta opasti Mikkoa osan matkaa meidän mukana, kuuntelemassa. Jaana ja Jussi tekivät näköjään saman reitin mutta päinvastaisessa järjestyksessä.

Mun pitää vissiin opetella puhumaan. Hitsi. Kun mulle se käytävä oli vain käytävä, seinissä on vähän erilaisia materiaaleja ja tossa on sitte ovi oikealla. Ihmisistä mä muistin puhua, ja koirasta tietty, mutta ympäristö jäi kai Helenalle aika blancoksi. Mä ehkä JUTTELIN enemmän kuin KUVAILIN. No, taisin samalla oppia taas sitten yhden eron sanojen välillä.

Myöhemmin kun mentiin toisiin kerroksiin uusiin tiloihin ja Helena vei puolestaan mua, huomasin kyllä miten paljon se antaa, että oikeasti kerrotaan mitä ympärillä on. Vaikka mä en edes koskettaisi vasemmalla olevaa naulakkoa, (näkevänäkin) tilan tarkistaminen on erilaista kun tajuaa maamerkeistä, missä on menossa (ai se naulakko on tossa). Ei-näkevä voi hyvin antaa vinksuja siitä mitä haluaa kuulla ja miten hahmottaa ympäristöä. Mä ymmärsin meidän yläkerran retken niin, että me oltiin koko ajan jossain käytävän ja toimistojen välimuototilassa, mikä oli sikäli oikein, että käytävällä OLI paljon toimistokamoja, taidetta, lehtitelinettä ja muuta, mutta se oli kylläkin vain käytävä. Ne toimistot oli siinä matkan varrella, eikä me käyty sisällä kuin keittiö-kahvihuoneessa ja kopiohuoneessa.

Mut oli jännää.

Päästiin oikeaan kahvihuoneeseen sitten Riitan avulla ja oikein istumaankin omalle paikalle vain vähän kuppeja tönien. Homma suoritettu. Kahvit juotiin laput poissa silmiltä, juteltiin paljon noista tehtävistä, opaskoirakoulutuksesta, erilaisista koirista jne. Hirveän paljon hyvää juttua, joka palautuu mieleen varmaan sopivissa käänteissä.

Lopuksi kuvasta kertomista

Viimeinen tehtävä oli sitten taas kuvajuttu. Saatiin pareittain - Helena ja mä, Jaana ja Jussi - kumpikin pari yksi iso kehystetty valokuva, josta piti muodostaa kuvailu. Mentiin kahdestaan miettimään missä järjestyksessä kerrotaan mitä. Mikä on keskeistä. Mikä kuvasta pitää saada tietää heti. Mitkä on faktat, mikä meidän omaa tulkintaa kuvasta. Lopputuloksena näytti olevan, että parit aloittivat kuvailun eri suunnista mutta yhtä ehjästi, ja että kuvista sai aika hyvän käsityksen kuvailun perusteella. Se, mitä ihan oikeat faktat oli ja jotka oli siis alunperinkin Riitan tiedossa (keitä ihmiset kuvissa oli, mitkä on heidän keskinäiset suhteet jne), niitä me ei tiedetty, joten meidän piti pelata konkreettisella niin paljon kuin pystyttiin. Arvailua näissä ei voi välttää, mutta pitää muistaa ilmoittaa kun siirtyy arvailun tai tulkinnan puolelle.

Jussi oli ensimmäinen, joka teki kuvailusta näyttelijän luomuksen, onnistuneen sanallistamisen, josta tuli samalla oma teoksensa. Se oli miellyttävää kuultavaa rytmityksineen ja taukoineen.

Kuva on jossain tilassa - missä ja miten se sijaitsee (asiakkailla saattaa olla toiminnallista näköä). Kuvasta, maalauksesta voi lähteä puhumaan ihan vaikka nimeämällä sen. Käytössä voi olla lappujen esittelemää faktaa, tai sitten itse voi antaa kuvaan yleiskatsauksen luovan nimen. Koko, muoto, asettelu ja valmistustapa tulevat kuvaan liittyvien faktojen alkupäässä. Kehyksistä voi kertoa, ja miltä ajalta kuva on peräisin. Yleiskuvauksena tulee kuvan pääasioiden sommittelu ja taustan kuvailu. Ihmisistä kiinnostaa vaatteet, hiukset, kasvot, katseiden eri suunnat, kuvattavien suhde kameraan, kuvan tunnelma. Näiden jälkeen on helppo liukua "tuoteselostepuolelle" - miksi tämä kuva on, miten se on, mitä siitä voi subjektiivisesti lukea. Jos on aikaa, mielenkiintoisiin yksityiskohtiin voi huoleti juuttua. Omien tai alan (kuvataiteen, valokuvauksen jne.) termien käyttö on ok, kunhan termit muistaa avata arkisuomelle edes kerran.

Kotona taas

Oho. Mä jaksoin sittenkin kirjoittaa sen, whoa. Olen itse asiassa ihan varma, että mulla on jonkinasteinen korvatulehdus, sillä kurssin loputtua alkoi koskea ihan sttnasti oikeaan korvaan. Kotiin tultua horin reilun määrän särkylääkettä ja näköjään sammuin pariksi tunniksi. Nyt jaksaa taas olla, ja kipukin, mikäli sitä enää on, pysyy piilossa. Toivotaan parasta.