1.10.05 Ateneum - kuvataide jatkuu

Tajuttoman messevä päivä Ateneumissa! Me kaikki ollaaan vaan niiiiin hyviä, että väkisinkin hymyilyttää :-) Jurynä ja opettajina olivat edelleen Anna ja Maarit plus nyt myös Maila ja Jukka. Maila näkee hiukan, Jukka on aikaisemmin nähnyt jonkin verran. Kaikki ovat tavalla tai toisella kuvataidetta lähellä ellei suorastaan kietoutuneina siihen. Tällä porukalla päästiin siis tositoimiin.

Toiset oli tehneet ennakkotehtävän parina, toiset yksinään ja toiset antoivat soittaa extempore. KAIKKI tekivät tulosta kuin heinää. Näkevänä ja amatöörinä muutenkin on tietenkin ulkona varsinaisen asiakasryhmän kokemuksesta, mutta musta oli huomattavaa, että me kaikki tehtiin teoskuvailumme eri lailla, erilaisista lähtökohdista, eri määrät taustoja tutkien ja eri tavoin teosta lähestyen. Tuntuu kuin olisin ollut joka kuvailun jälkeen entistä enemmän tohkeissaan: "Miten VOI noin hyvin...!?"

Valintoja ja toteutuksia

Okei, kronologiaa peliin. Mä toimin tässä ilman paria. Kävin viime sunnuntaina Atskissa tuijottelemassa tauluja. Niiden sijainti oli aika olennainen siihen nähden, että löydänkö ne samat kuvat vielä toisenkin kerran, joten oiskohan sitten ollut kakkoskerroksen pääsali ja sen viereinen välitila, josta nää mun taulut löytyi. Välitilataulu "Kaste" jäi kuitenkin sekundääriksi, jo silloin sunnuntaina itsellenikin, mutta myös porukkakäsittelyssä. Mun primäärikohde oli siis Gallén-Kallelan vaimon muotokuva, koska sain siihen otteen heti nähdessäni kuvan. Ensimmäinen ajatus kuvan nähdessäni oli "miksi tuo seisoo metsässä kävelypuku päällä?" ja toinen "vau, siitäpä juurikin tehdään kuvailun yllärikulma!". Asiaa ei tarvinnut sen jälkeen paljon miettiä. Seisoin taulun edessä pitkään ja kävin läpi järjestyksessä kaiken mitä aion puhua, tein pari muistiinpanoa joita en ikinä käyttänyt, ja nyt homma on hoidettu ihan laskujeni mukaan. Kuvailin rouvan kaupunkiasua pitkään ja kuljin oikean käden pitelemän männynoksan kautta sinne kivikkoiseen metsään. Kulma, käänne toimi just niin kuin pitikin - yllätyksenä.

Riitta lähti Schjerfbeckin Toipilaan kimppuun toista kautta, jakoi kuvailun tavallaan kahtia. Ensin tuli se, mitä silmällä nähdään, toisessa puolikkaassa oli enemmän tulkintaa ja fiilistelyä. Sari ja Eija ottivat samasta salista extempore-taulunsa ja nyt mie jo sanon, että ihailuni läikkyy yli: kumpikin löysi oman erilaisen tiensä viedä porukka katsomaan teoksia vailla näköaistin käyttämistä. Sari kuljetti meitä läpi Järnefeltin Kesäyön kuun polkua pitkin aina rantaan asti, kuutamon alle, ja Eija kuvaili Eledfeltin Eukko pärekoreineen suurella lämmöllä ja antaumuksella, kaikkine tärkeine yksityiskohtineen ja ilmeineen.

Lounaan jälkeen oli Jussin ja Helenan yhteistyön vuoro kolmannessa kerroksessa. Olin ihan valmis sanomaan hallelujaa. En olisi ensinnäkään IKINÄ uskaltanut käydä mokoman kimppuun: Le Corbusierin Kaksi naista eli abstrakti, kubistinen teos - joka kuvaillaan ONNISTUNEESTI. Ihan mieletöntä! Jussi aloitti ihmisen oman ruumiillisen kokemuksen kautta: "Kuvittele että pääsi irtoaa ruumiistasi ja jää leijumaan tilaan..." eli orientoi kuulijat ensin ihan vain taulun maailmaan. Helena jatkoi kertomalla faktoja taulusta ja arkkitehti-maalarista itsestään, sekä kuvasi taulun esittämiä väripintoja jakaen samalla taulun erilaisiin, eri värien hallitsemiin osiin. Näitä vuorottaisia monologeja jatkui jonkin aikaa, ja myös kommentit kestivät varmaan toisen mokoman. Mutta siis ei helvetti, aivan valmista tavaraa, eikun nauhalle ja myymään. Huh!

Jussin ja Helenan erilliset työt olivat veistoksia - niitä, joita saa livenä jopa kosketella hansikkaat käsissä. Leppäsen Kullervo 1920-luvulta oli varsin afrotyyppinen esitys ja kaukana maalaustaiteen yleisimmin esittämästä Kalevala-Kullervosta. Samalla stagella toisella kulmalla oli Helenan valitsema Maantien Maija, joka aukesi tosi suvereenisti kun kuuli samaan hahmoon liittyvän runon. Varsinkin tässä huomattiin, miten helppo olisi kulkea tosi isojen ja monimutkaistenkin juttujen ohi. Ei tuostakaan voinut nähdä, mikä tilanne oikeasti on, vaikka patsas oli realismin piiriin kuuluva.

Seitsemän kuvailua. Jury oli tyytyväinen eikä olisi paljoa enempää jaksanutkaan. Parempi vähemmän kuin yhtään liikaa.

Mitä opittiin

Uusia pointteja ei juuri tullut, enimmäkseen vain testattiin yleisön kanssa, mitä oli opittu viime kerralla. Jotain huomioita kuitenkin: jos tietää että katsojilla on toiminnallista näköä, on selvintä kuvailla katsojan näkökulmasta. Näin pysyy itsekin kärryillä siitä, mikä on oikea ja mikä vasen, eikä katsojan tarvitse pyörittää kuvaa mielessään. Toinen mittakaavoihin ja näkökulmiin liittyvä kysymys nousi siitä, miten puhutaan välimatkoista - sanotaanko kuvan esittämän maailman mukaan että jokin on "noin 50 m kauempana" vai taulun pinnalta mitaten "20 senttiä kauempana". Tästäkään ei ole olemassa mitään lakia, se vaan täytyy löytää tilanne- ja teoskohtaisesti, mikä tuntuu oikealta.

Mentiin vielä kokoustilaan takaisin. Maarit kertoi Ateneumissa olevan nykyään uusiakin versioita kosketeltavista kuvista, eli nämä muovikohokuvat toimii näkövammaiselle inventaariona maalauksesta, reliefinä, apuvälineenä. Kuvailija tai nauhalta tuleva kuvailu elävöittää loput (esim. Erika Othman: Kuunneltuja kuvia). Kokeiltiin, kuunneltiin, oltiin ihmeissään ja kuunneltiin taas. No, ne oli kuunneltaviksi tehtyjä impressioita, ei kuvailutulkkausta siinä mielessä kuin me ollaan jo saatu juntattua pikku päihimme. Huomattiin ohessa mm. että teoksen jostain muusta kielestä suomeksi käännetty nimi voi johtaa harhaan, samoin kaikki legedat joita taiteilijan ja teosten ympärille keräytyy. Useinhan näitä esitetään ihan tosiasioina vaikkei niiden todenperäisyydestä olisi oikeasti mitään tietoa. (Näitä on vain aika vaikea väistää tai tunnistaa, kun ei itse ole alan tutkija - juuri meihin harrastajiinhan kaikki legendat on upotettu jo koulunpenkillä ja aina siitä lähtien...)

Alan uutisina vielä että Kulttuurien museossa museolehtorina toimiva Minna Tuulas on kokoamassa saavutettavuus-aiheista pakettia - "Aistien museo", kaikenlaista mitä aiheeseen liittyy. Olisi tarkoitus kehitellä eri aistien kautta käytettäviä esittelypaketteja esim. museon x peruskokoelmista. Mutta tässä(kin) ollaan vielä ihan alussa ja paketteja koskee sama kuin kuvailutulkkauksenkin nykytilaa, eli käytäntöjä, sääntöjä ja tavoitteita ollaan vasta luomassa ja testailemassa.

Sehän tässä niin kiehtovaa onkin. Tekeepä mitä tahansa, se on aina kuitenkin tulos - joko vältettävä voi-ei tai onnistunut valinta, mutta kuitenkin melko varmasti uutta tietoa aiheesta.

Muistilappu

"Yhden kubismi on toisen realismi." (Mailalle kiitos!)