22.10.05 Teatteriesityksen kuvailu jatkuu

Odotettavasti paikalla Anu ja Mikko; vierailevat starat tällä kertaa Hannele Juutinen, Markku Känninen. Meitä oppilashenkilöitymiä oli paikalla myös hyvänlainen lauma, kaikki seitsemän. Anu oli sompaillut taas motivoivan ja perustellun treenin, jota tehdessä vietettiin koko aamupäivä.

Odotettiin ensin käytävässä niin kuin teatterissa odotellaan lämppärissä. Saatiin kuulokkeet, laitettiin laput silmille ja Hannele vei meidät yksitellen tietyille paikoille eturiviin. Mikko ja Hannele asettuivat toiseen riviin. Alkoi Anun kirjoittama ja ohjaama pieni näytelmä, jossa esiintyivät Markku ja Anu itse.

Ensimmäinen kiessi meni kuunnellessa. Jännästi koko hommasta tajusi(vat kaikki) aika paljon pelkän ääni-informaation perusteella - oli tuttuja ja vähemmän tuttuja esineistä syntyviä ääniä, ihmisten äänensävyt ilmaisee paljon tunnetilasta, rehellisyyden asteesta, vuorovaikutuksen ilmapiiristä jne. Sitten mä, reunimmaisena, sain ottaa laput pois silmiltä ja nähdä koko jutun. Seuraavaksi rullattiin homma taas alkuun ja ilman erityistä orientaatiota mä sain kuvailla muulle porukalle näytelmän. Samalla mun viereinen kamu sai nähdä näytelmän. Aluksi yritin muistaa mikrofonin käytöstä edellisellä kerralla sanottuja, mutta taisin jaksaa näitä teknisiä kai vajaan minuutin. Sitten tuli jo suuremmaksi huoleksi se, mitä sanoja käytän ja miten vältän dramaturgian ja loppuyllärin vesittämisen, ja miten pysyn mukana nopeissa liikkeissä ja toiminnoissa.

Lappujen poisto ja kuvailuvuorot jatkuivat samalla kaavalla, paitsi että muille annettiin selvä fokus mihin heidän pitää keskittyä kuvailussaan - ilmeet, etäisyydet, yksityiskohdat jne.

Asiakkaalla on oikeus omaan, tuoreeseen elämykseen

Lounaan jälkeen otettiin purku, ja oikeastaan koko ip meni siinä samaan putkeen. Puhutusta, kuullusta, nähdystä, reaktioista ja tuntemuksista riitti kevyesti juttua aina neljään saakka. Varsinaisesti mitään uutta ei tullut, mutta saipa kuitenkin kertaukset monestakin teatteriesitykseen, sinne saapumiseen sekä kuvailuun liittyvästä jutusta.

Kuvailun esitietoihin voi nakella paljon asioita siitä miten näytelmä on toteutettu, poimia tärkeät asiat siitä mikä lopulta muodosti itsellekin sen elämyksen. Jossain jutussa puvustus on äärimmäisen tärkeä, jossain jokin muu. Dramaturgisia spoilereita pitää tietenkin välttää jo tässä vaiheessa, tavoitteenahan on välittää tuore elämys sellaisena kuin näytelmän toteuttajat sen ovat todennäköisesti tarkoittaneet olevan. Esitiedoissa voi myös antaa nämä näytelmän maailmaan kuulumattomat mutta muuten vain hykerryttävät yksityiskohdat (tästä esimerkkinä se miten Kaurismäki käyttää Helsinkiä leffoissaan - tuttujen paikkojen näkymisellä on hiljaisen hihityttävä efekti useimmille näkeville).

Kuvailijalla on iso valta, mutta myös iso vastuu

Kuvailijan tietoisuus omista ratkaisuistaan on ensisijaisen tärkeää. Pitää pystyä perustelemaan, miksi valitsin niin tai näin. Valitsemaanhan nimittäin joutuu - Mikko ja Anu toivat esiin monelle uuden vision siitä, mitä harhoja näkövammaisilla voi olla näkevien kykyjen suhteen. Joidenkin mielestä jo se, että ihminen näkee, saa aikaan näkevien kannalta absurdeja kuvitelmia venyvyydestä. Ei näkeväkään näe kaikkea, eikä repeä monenlaiseen suoritukseen kerralla vain siksi että näkee ympäristön (tästä esimerkkinä se, että kuvailutulkin pitäisi saada rauha olla kuvailija; yleisavustajat on erikseen). Valintoihin kuuluu myös sanavalintojensa tarkkailu, millaisia mielikuvia ne herättävät missäkin ryhmässä. "Kosketella" ja "hiplata" ei ole sama asia näissä ympyröissä. Pahoin pelkään, että meikäläinen varsinkin, tyylirikkojen ja mustan huumorin suurena ystävänä, joutuu kerran jos toisenkin pikavalintojen eteen (ja valitsee väärin vielä lukuisia kertoja, kiitos tiedossa on ;-)

Teatteritietämyksestä on etua

Iltapäivän aikana huomasin moneen kertaan, että olen kuitenkin elänyt aika homogeenisesti suuntautuneessa kaveruusringissä, koska esimerkiksi juuri teatterista aika monet asiat on ns. "meille kaikille" selviä, mutta purkukeskustelussa ne mainittiin ääneen useampaankin kertaan. Esimerkiksi että liike ja toiminta ei ole sama asia, joskus liikkumattomuus ja ilmeettömyys on isoon ääneen huutavaa toimintaa. Eli on siis esityksen sisäisiä ratkaisuja, joista voi tulla ongelma niinkin pitkälle, että ei ymmärrä ensimmäisellä katselulla itsekään, miten jostain pitäisi puhua. Se on vaan sitten selvitettävä, vaikka näytelmän ohjaajan avulla jos ei muuten. Esikatselua voisi joskus harkita jopa yhtä perusteellisesti kuin mekin tehtiin aamupäivällä: ensin sokkona, toisen kerran näkevänä ja sitten vasta keikalle.

Näyttämöllä olevien hahmojen nimeämisessä käsiohjelmasta on iso apu, mutta tässäkin täytyy seurata sitä, salataanko dramaturgialla joitain ratkaisuja tietyn aikaa, ja keneltä niitä salataan. Jollei roolihenkilöille ole nimiä tai niitä ei (vielä) voi käyttää, voi yrittää rakentaa hahmoista vastapareja, tai käyttää hahmojen välisiä suhteita tai roolihahmon statusta identifiointiin.

"THE suuri moka"

Käytettävissä olevat aistikanavat määrää tiedostamattomalla tasolla paljon siitä, mitä nähdään ja millaista informaatiota otetaan vastaan. Tietoisuus kaikesta mahdollisesta taas tulee merkitseväksi kokemuksen välittäjänä toimiessa. Taide-eettinen vastuu on näissä hommissa aina mukana. Pitää osata leikkiä mukana siinä, mitä näyttämöllä on tarkoitettu/tarkoitetaan, ei saa parannella näkemäänsä eikä myöskään suhtautua alentuvasti esitykseen tai holhoavan-typistävästi asiakkaisiin.

Joskus vaan kertakaikkiaan voi tulla keikka, josta jälkeenpäin huomaa mokanneensa. Voi olla, että suuri osa asiakkaista ei ole ymmärtänyt jutun pointtia kuvailuni takia tai kuvailustani huolimatta, tai ehkä itsekin jo tilanteen ollessa päällä huomaa, että pirhana... Tässä tullaan taas wanhaan tuttuun "ajattele tilannekohtaisesti". Jos jotain on vielä tehtävissä, sen saattaa älytä itsekin. Jos tilanne taas on mennyttä eilistä, niin eihän sille sitten enää mitään voi. Sattuuhan sitä näkevillekin, että tullaan leffateatterista ulos leuka polvissa ja silmät levällään: "Niinku MITÄ siinä hei oikeesti tapahtui??" Vrt. Vertigo, Memento, Usual Suspects... Välillä sitä vaan joutuu metsästämään teoksen tarinaa, juonta tai merkityksiä jälkeenpäin teksteistä, kavereilta, webistä. Näin voi käydä siis myös näkövammaisen kohdalla eikä kuvailijan tarvi sairastua syyllisyydestä. Kun suuri moka on tehty, sitten se on koettu. Vapauttava efekti, todnäk.

Yksi totuus ei riitä

Tänäänkin tuli esille ja korostui se, että neuvoja kuvailijan roolin ja tehtävän toteuttamiseen tulee sieltä ja täältä, eri kulttuureista, eri kokemustaustoista ja eri puolilta maailmaa. Kaikissa niissä on jokin järki ja jokin hyvä perustelu, mutta mikään tapa tai metodi ei ole ainoa totuus. Tilannekohtainen ajattelu ja älyäminen, spontaani tilanteen hallinta yllättävissäkin käänteissä on kai lähinnä se päämäärä, opeteltava tavoite. Teatteriesitys on elokuvaan nähden sikäli haasteellisempi kuvailtava, että livetilanteen tarjoamat yllätysmahdollisuudet on moninaisemmat.